Arki on sujunut polven kanssa ihan hyvin. Kävely sujuu hyvin eikä eturistisiteen puuttuminen oikeastaan näy enää kävelyssä. Ihmeellistä, kuinka nopeasti keho tottuu tällaiseenkin. Toki uskon, että hyvällä lihaskunnolla on vaikututa siihen, että kävely ja normaali liikkuminen onnistuu näin hyvin.
Polvi kyllä muljuaa välillä. Äkkinäisissä liikkeissä ja ponnistuksissa sekä turhan nopeissa suunnanmuutoksissa. Useimmiten muljuaminen ei satu, tuntuu vain todella inhottavalle. Muljuaminen aiheuttaa toki sen, että polvea tulee ajateltua melkein kokoajan.
Puntilla olen käynyt ja välillä on pitänyt purra huulta, etten ala julkisesti itkemään Monnarin puntilla. Tätä itsensä keräämistä oli erityisesti alkuvaiheessa, mutta sekin on alkanut helpottamaan. Joukkueen puntilla helpompaa, kun on seuraa ja höpötystovereita. Puntilla onnistuu oikeastaan melkein kaikki liikkeet. En mitään räjähtäviä tee, koska polvi muljuaa ja se pelottaa. Mutta esim. maastavedot, yhden jalan kyykky, etukyykky, yhden jalan hyvää huomenta sekä prässi yhdellä ja kahdella jalalla onnistuvat hyvin. Kuntopyörä on myös paras kaveri. Ylävartalon liikkeissä ei tietenkään voi mitään eturistisiteen totaalirepeämää käyttää tekosyynä, joten penkkiä ja hauista vaan!
Fiilikset tilanteesta vaihtelee. Välillä olen, että p*erhana, en varmasti lopeta pelaamista tähän, välillä taas fiilis on, että onko musta mitään hyötyä kentällä jo pää ei kestä ja voin juosta vain suoraan? Toisinaan löydän itselleni uuden lajin, toisinaan mietin, että kannattaako sekään. Välillä polvi ei haittaa mitään mitä teen tai touhuan, toisinaan en haluaisi nousta sohvalta ja lähteä minnekään. Onneksi koulussa ja koko joukkue on täynnä sellaisia ihmisiä, jotka auttaa jaksamaan ja kannustaa kovasti eteenpäin. Minun on vaikea näyttää sitä, että en jaksa tai hymyileminen ei tänään olisikaan se minun juttu. Mutta jostain jaksan kaivaa energiaa lähteä ja hymyillä, suuri syy siihen varmasti on tärkeät ihmiset, jotka tukevat ja nauravat kanssani.
On vaikea selittää selkeästi, miltä tuntuu, kun ei voi urheilla määrätietoisesti. Varsinkin ihmisille, joilla ei ole vastaavaa kokemusta tai urheilutaustaa ylipäätään. Toki arvostan sitä, että murheitani kuunnellaan, kyse ei ole siitä. Välillä tuntuu vain, että tietty vastakaiku puuttuu. Olen kyllä myös tavannut ihmisiä, jotka ovat kokeneet saman tai muuten päättäneet, että eivät enää treenaa määrätietoisesti. Heidän kanssaan on ollut helppo puhua vaikka olisikin juuri tavattu. Se ymmärryksen määrä on valtava ja sanoinkuvailematon. Ja tämä on tärkeää. Supertärkeää.
Eilen ylitin itseni, taas, pienesti. Treeneissä tein jaloistani robottijalat ja tein vähän tikkaita ja hölkkäsin. Nopeasti kyllä pakarat ja pohkeet väsyivät, mutta mahtavaa oli, että pystyin pienellä vauhdilla tekemään jaloillani jotain. Eikä polvi muljunnut. Ennen loukkaantumista tikkaiden teko näytti kyllä aivan toiselta. Vauhtia oli enemmän ja kaikki raajat toimivat rytmissä ja oikein. Näinkin nopeasti huomaa, kuinka loukkaantuminen vaikuttaa koordinaatioon, kehonhallintaan ja liikkeen rytmiin. Tiedän olevani parempi ja tulen sitä myös vielä olemaan!
